Haastattelussa Solja Järvenpää

Artikkeli

8.7/10

2010-05-17 12:00:00

Helteinen ja aurinkoinen Kemi tarjosi otolliset puitteet sarjakuvapäiville, jotka järjestettiin kuluneena viikonloppuna jo 29. kertaa. Tämänvuotisen Grand Prixin eli pohjoismaisen sarjakuvakilpailun pääpalkinnon pokkasivat Solja Järvenpää ja Santeri Ervo nettisarjakuvallaan Tirppa reissaa.
Solja Järvenpää on Asikkalan Vääksystä kotoisin oleva sarjakuvapiirtäjä, jonka sarjakuvissa yhdistyvät usein elämänmakuinen huumori ja absurdit omaelämänkerralliset kommellukset. Hänen töitään on julkaistu mm. Ilta-Sanomissa ja Sarjarissa, Vuodesta 2006 pystyssä ollutta Helvetin hyvin menee-nimeä kantavaa blogiakaan unohtamatta. Epuukin valikoimista löytyvä samanniminen strippisarja puolestaan on tuttu Etelä-Suomen sanomien sivuilta. Kotimaisten tekijöiden haastattelusarjan toisessa osassa siis Solja Järvepään ajatuksia Kemistä, sarjakuvista ja elämästä ylipäätään.

Voitit yhteistyössä Santeri Ervon kanssa tämän vuoden Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun. Aloitetaan urheilumaailmasta tutulla kysymyksellä: Miltä nyt tuntuu?

Helvetin hyvältä!

Mitä voitto Kemissä oikein merkitsee? Moni Kemissä aikoinaan pärjännyt on nykyään varsin tunnettu tekijä ja ihan lähivuosinakin on nähty Pertti Jarlan ja Anni Nykäsen kaltaisia tuhkimotarinoita. Oletko ylipäätään ehtinyt ajatella asiaa uran jatkon kannalta?

Tottakai olen asiaa ajatellut, varsinkin joka kerta kun olen Kemin kisaan osallistunut. Onhan tämä minulle tietysti järjettömän iso juttu. Oikeastaan on hiukan uskomatonta että voitto tuli, sillä kisassa on aikaisemmin menestynyt kovia nimiä kuten Petteri Tikkanen ja Kati Kovács. Aika näyttää poikiiko tästä voitosta mitään, mutta yleensä nämä eivät ole ihan merkityksettömiä juttuja.

Kerro vielä vähän itse voittotyöstä Tirppa reissaa.

Stripit ovat viime vuodelta – reissuilta, joilla olen pitänyt luonnoskirjaa mukana. Alunperin ne oli tarkoitettu Lahti Comisin 2 antologiaan, mutta sitä minulla ei sitten kuitenkaan ollut varaa painaa. Päätin houkutella sen tekijät osallitumaan Lahti Comicsiin tehdyillä töillä Kemin kisaan, jos vaikka joku meistä sattuisi saamaan kunniamaininnan. Kehotin tekemään interaktiivista sarjakuvaa, mutta minua ei kuunneltu. Itsekin huomasin, ettei flash-kurssilta ollut jäänyt päähän juuri mitään oppeja. Siispä mieheni ja samalla luokalla Lahden Muotoiluinstituutissa multimedialinjalla kanssani opiskellut Santeri Ervo joutui auttamaan siinä asiassa. Interaktiivista sarjakuvaa on aika vähän tarjolla joten ehkä jatkossa sitäkin voisi tehdä lisää ja kikkailla vähän hienommillakin mausteilla.

Jätetäänpä sitten Kemi hetkeksi rauhaan. Mikä sai pikkupitäjän tytön aikoinaan kiinnostumaan sarjakuvien tekemisestä? Ei kai se mikään kovin yleinen uravaihtoehto kuitenkaan ollut? Oliko Vääksyssä tylsää vai liian vilkasta?

(Naurua) Olen siis ihan maatalon plikka, jonka äiti on kuvataiteilija. En suostunut pienenä lukemaan kirjoja, joten minut saatiin houkuteltua opettelemaan se taito sarjakuvilla. Ei meidän nurkilla niin hirveästi toimintaa ollut, joten kyllä olen viettänyt aikaa kotona piirrellen. Mitä nyt välillä kävin vetämässä Seurakunnan kerhoa, ajelemassa mopolla ja juomassa pussikaljaa. Perusteinin elämää...
Oikeastaan minusta piti tulla tekstiilitaiteilija, opiskelinkin alaa neljä vuotta. Kuvittelin pitkään etten osaisi kirjoittaa, kunnes pääsin TAEKiin käsikirjoittajakoulutukseen. Olen kuitenkin sen verran visuaalinen ihminen, että kuvalla ja sanalla kertominen on minulle mitä luonnollisin asia.

Teet paljon omaelämänkerrallista sarjakuvaa. Myös monissa muissa töissäsi on mielestäni vahvasti läsnä tietty omaelänkerrallisuuden tuntu. Nykyään omaelämänkerrallisuus tuntuu varsinkin aloittelevien tekijöiden parissa olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta itse olet tehnyt sarjakuvaa omasta elämästäsi jo ennen kuin siitä tuli ns. trendikästä. Kerro vähän filosofiastasi omaelämänkerrallisuuden suhteen. Mikä siinä kiehtoo? Mihin vedät rajan? Aiheet ainakin tulevat läheltä.

Se miksi Suomessa tehdään nykyään paljon omaelämänkerrallista sarjakuvaa voi johtua siitä että meillä on ollut hyviä esikuvia mm. Ville Ranta ja Johanna Rojola.
Aluksi ajattelin, ettei minulla ole rahkeita alkaa tekemään omaelämänkerrallista sarjakuvaa. Pelkäsin että on omahyväistä tehdä sarjakuvia itsestään. Mutta ehkä se sitten on mukavampi tehdä sarjakuvia omista kokemuksistaan kuin keksiä pelkkää fiktiota. Ehkä alkuperäisenä ajatuksena on ollut sekin, että edes omat kaverit lukisivat sarjakuviani, jos ovat mukana niissä. Se on ollut mukava lisä kun joku muukin on jutuista tykännyt tai edes lukenut. Äiti sanoo mua Aasi Ihaaksi ja tuli taas Aasi Ihaa kommentti. Ehkä vielä lisään että Anteeksi!
Myös rajanvedosta on tullut tiukempaa kuin mitä se oli vielä muutama vuosi sitten. Nykyään teen aika paljon ”iloisia kissajuttuja”, kun vertaa esimerkiksi blogini alkuaikojen sarjakuviin joissa pääaiheita olivat olut, itku ja ahistus. Kaikki jotka tuntevat minut tietävät että olen aika iloinen persoona, mutta blogistani sai käsityksen että juon ja inhoan itseäni kaiket päivät. Se mikä tuossa blogijutussa aikaisemmin kiehtoi oli se, että sai purkaa kiukkuaan johonkin ja vähän paljastaa itsestään jotain kipeää. Nyt ei enää ole sellaista tarvetta.

Käsittelet vakaviksi laskettaviakin aiheita yleensä huumorin kautta. Tuleeko se luonnostaan vai käytätkö huumoria tarkoituksella etäännyttävänä tekijänä?

Se tulee luonnostaan. Minulla on semmoinen Bart Simpson-syndrooma. Ala-asteella en pärjännyt koulussa kovinkaan hyvin, minulla oli paha etupurenta ja kasvoin maata myöten. Lisäkiusauspisteitä olisin voinut saada siitä että isällä oli hevosia. Näiden puitteiden luomien sosiaalisten paineiden myötä keksin että jos vedän kaiken huumoriksi niin selviän hyvin koulunpihojen hierargiassa. Hyvin toimi tämä suunnitelma, joten itseironian olen hallinut siis jo neljänneltä luokalta asti. Naura itsellesi ennen kuin muut ehtivät. Mutta varoituksen sana, voin nauraa itselleni kaikista karskeimmin, mutta huumorini voi loppua kuin seinään jos joku muu nauraa minulle, ei kanssani.

Jos katsoo taaksepäin vaiheitasi tekijänä niin alkuaikojen selkeät Simpsons-vaikutteet ovat jalostuneet tunnistettavaksi ja omaperäiseksi ilmaisuksi. Miten itse koet vuosien varrella kehittyneesi ja mihin olet tekijänä matkalla?

On aika luonnollista, että aloitteleva piirtäjä matkii jotain idolia. Minulla se oli Matt Groening. Olin hyvin epävarma omasta piirrosjäljestäni ja oma tyylini kehittyi varsin myöhään. Nykyään taas tuntuu, että jos vertaan piirrosjälkeäni muutaman vuoden takaiseen, se on jopa jonkin verran heikentynyt. Rento ja pelkistetty tyylini on tällä hetkellä vähän liiian helpolla tehtyä. Aion jatkossa skarpata. Olen myös viime vuosina opetellut käyttämään värejä.

Lahti on sinulle ilmeisen tärkeä paikka ja eräällä tapaa sen voisi nostaa yhdeksi sarjakuviesi päähenkilöistä. Lahdellahan on monta mainetta, mutta mikä on totuus? Onko Lahti suomen Chigago vai jotain muuta. Mikä on Lahtelaisuuden syvin olemus?

Lahti lasten kaupunki, sanoo Salatusta Elämistä Panu Rajala (Naurua). Lahti on tosiaan ollut minun muusani. Syvintä olemusta en osaa määritellä, mutta itselleni se on kompakti pikku maalaiskaupunki, jossa viihdyn. Tiedän että lahtelaisuus ärsyttää monia, mutta en nosta Lahtea suututtaakseni ketään, vaan se ollut minulle tärkeä paikka vuosien varrella. Minua ei sarjakuvapiirtäjänä tunneta kovinkaan hyvin muualla. Lahdessa on luonnollista että ihmiset tulevat puhumaan minulle sarjakuvista. Totta kai jokainen taiteilija haluaa hyväksyntää ja tunnustusta siitä että hänen töitään luetaan ja seurataan. Osin sen takia Lahti on niin rakas paikka. Siellä minut tiedetään, muualla ei niinkään.

Eri taiteilijoiden tavoista työskennellä on aina kiinnostavaa kuulla. Kuinka sarjakuvasi syntyvät? Luonnostelu, tussaus, värit, käsin vai koneella...? Mikä asia tekemisessäsi painottuu eli mikä sarjakuvassa on sinulle tärkeintä olla kohdallaan?

Silloin kun teen tilaustyötä, keitän kahvin ja mietin aihetta. Ehkä tiskaan ja mietin aihetta vähän lisää. Alan luonnostelemaan lyijykynällä. Jos ideaa ei vielä ole, piirrän päähekilön ja sitten siitä on vain jatkettava siitä ja keksittävä tarina. Seuraavaksi tussaan ja kumitan lyijykynän pois. Inhoan muuten kumittamista. Sitten skannaus, väritys ja korjaukset wacomilla. Tekninen toteutus nyt ei ole niin mielenkiitoista. Riippuu pitkälti sarjakuvasta ja fiiliksestä mikä on tärkeintä. Jutut tietty että ne naurattaa tai koskettaa, mutta välillä panostan piirtämiseen ja sarjakuviin, joissa ei niinkään juonellista koukkua. Hyvä fiilis riittää.

Palataan loppuun vielä Kemin tunnelmiin. Itsekin siellä muutamaan otteeseen vierailleena, täytyy sanoa että sarjakuvapäivät ovat aika omanlaisensa tapahtuma. Vähän kuin Twin Peaks yhdistettynä Jouko Turkan Seitsemään Veljekseen. Miten sinä koet Kemin? Onko mitään hauskoja muistoja/ tapauksia vai pitääkö sanonta – Se mikä tapahtuu Kemissä, jää Kemiin – paikkansa?

Ehei vaan pikemminkin: Se mitä tapahtuu Kemissä, siitä puhutaan vielä monta vuotta!
Kemin tyhjät ja leveät kadut sateisena koleana kevätviikonloppuna, kaduilla harhailemassa humalaisia sarjakuvapiirtäjiä. Se on sitä Kemiä.
Hauskoja muistoja kyllä on vaikka kuinka paljon. Itseäni huvittaa kovasti viime vuoden reissu, jolloin olin Kemissä silloisen kilpailun tuomaristoon kuulumiseni tiimoilta. Nimeltä mainitsematon sarjakuvapiirtäjä Himangalta ei päässyt omaan hotellihuoneeseensa, koska hänellä ei ollut avaimia ja huonetoveri oli sammunut sinne ovet lukossa kuorrutettuaan huoneen ensin oksennuksella. Nimeltä mainitsematon sarjakuvapiirtäjä Himangalta joutui sitten nukkumaan sohvalla minun ja viime vuoden voittajan Anni Nykäsen huoneessa. Anni joka tapasi nimeltä mainitsemattoman sarjakuvapiirtäjän Himangalta ja minut ensimmäistä kertaa, sai nukahtaa toisen katkeraan manaamiseen ja minun vahingoniloiseen nauruuni. Silloin nauroin itseni uneen.

Kemin pohjoismaisen sarjakuvakilpailun tulokset

Helvetin hyvin menee Epuukissa

Jukka